Teollisuuden murros suomalaisessa talouselämässä
Poliittisesta painostuksesta huolimatta maamme teollisuus nojautui pitkään Venäjän vientiin ja monet kotimaiset konepajat perustettiin nimenomaan Venäjän valtion suurien tilausten varaan.
Vasta 1870- ja 1880-luvuilta lähtien Venäjän merkitys alkoi vähetä viennissä, ja erityisesti metalliteollisuudessa. Siihen vaikutti Venäjän kiristynyt tullipolitiikka Suomea kohtaan. Myös Venäjän oma teollisuus alkoi ottaa merkittäviä edistysaskeleita, minkä seurauksena suomalaisten tuotteiden kilpailuasema heikentyi. Mathildedalin onneksi kotimainen kysyntä kasvoi Suomessa juuri aikoina, jolloin merkittävät vientiteollisuusvetoiset yritykset löysivät markkinansa kotimaasta. Koko maamme teollisuuden taso ja pitkät välimatkat estivät vielä tuossa vaiheessa tasa-arvoisen kilpailuasetelman muodostumisen Länsi-Euroopan kanssa.
Vuodesta 1885 lähtien Venäjällä voimassa olleet differentiaalitullit heikensivät edelleen vahvasti suomalaisten tuotteiden kilpailukykyä. Niiden merkitys juuri metalliteollisuudessa oli niin tuntuva, että Matildan tehtaan johtokin alkoi kirjelmöidä tullien poistamiseksi.
Uudeksi uhaksi noussut Venäjän valtion vaatima maahantuontitulli olisi puolestaan nostanut suomalaisten tuotteiden hinnan niin korkeaksi, ettei niiden kilpailukyky olisi enää riittänyt Venäjällä.
Tullihallitukselle ja Suomen senaatille osoittamassa kirjeessään tehtaanjohtaja Edvard Frisk piti tulleja teollistumisen esteenä ja maanviljelijäelinkeinon tukemisena. Suomen kehittäminen vaati hänen arvionsa mukaan teollisuustuotannon nostamista.
Tehtaanjohtaja Edvard Frisk tiesi teollisuuden olevan riippuvainen ulkomailta hankkimistaan tarvikkeista jopa siinä määrin, että se ei pystyisi kunnolla selviytymään näistä tulleista. Isännöitsijä, disponentti Friskia sapetti aivan erityisesti se, että tullimuureja tukeneiden tahojen joukossa olivat monet maanviljelijät, joiden tuotteiden Venäjän vienti oli säädetty tullittomaksi v. 1897 keisarin asetuksilla. Hän katsoi, että sen paremmin maanviljelijät kuin heidän tukenaan ollut valtiovalta ei tajunnut riittävästi teollisuuden kasvavaa merkitystä. Teollisuutta ei olisi saanut nähdä maanviljelyn kilpailijana vaan kansan elintasoa nostavana välttämättömänä elinkeinouudistuksena, jonka lisäarvo oli aivan eri luokkaa kuin perinteisen maanviljelyn.
Frisk osoitti kirjelmässään, kuinka teollisuuden rasitteita lisäsivät entisestään ne luonnolliset lisätyöt, jotka elinkeino joutui kantamaan maanteiden, rautatieliittymien, vesiväylien ja muun infrastruktuurin ylläpitämisessä ja joihin maanviljelijät eivät millään tavalla osallistuneet. Teollisuuden rasitteita lisäsivät vielä sairaus-, tapaturma- ja eläkekassamenot, jotka olivat tehdastuotannolle pakollisia.
Frisk oli epäilemättä täysin oikeassa, mutta hän ei silti onnistunut vakuuttamaan tullihallitusta ja valtion johtoa. Yli kolme arkkia pitkässä julistuksessa hän tuo esille tuotantolukuja ja niiden merkityksiä sellaisista näkökulmista, joita ei tuolloin otettu riittävästi huomioon.
Friskin pelkäämä tilanne paheni entisestään, kun 1906 Venäjällä toteutettiin ulkomailta ostettavien, tässä tapauksessa Suomi mukaan lukien, tuotteiden osto- ja tilauskielto. Näin suomalaisten tuotteiden saapuminen Venäjälle estyi pitkäksi ajaksi.
Tilauskiellon vaikutus jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä Venäjän varustautuminen suursotaan v. 1913 näkyi Suomessa vahvasti Venäjän sotalaitoksen tilauksina. Aikakauden historiallisen tutkimustiedon mukaan juuri sotatarviketilausten ansiosta onnistuttiin maassamme välttämään kymmenien tuhansien työntekijöiden irtisanominen, jonka samanaikainen länsiviennin tyrehtyminen muuten olisi aiheuttanut.
Vuonna 1914 alkanut sota Venäjän ja Saksan välillä merkitsi pitkäksi ajaksi huikeaa korkeasuhdannetta juuri Suomen metalliteollisuudelle. Sodan syttyminen ja sen pitkän keston aiheuttamat seuraukset muuttuivat kuitenkin lopulta katastrofaalisiksi Suomelle, kun ulkomaankaupan liikkeelle lähtö Länsi-Eurooppaan vielä tuolloinkin kangerteli ja Venäjän kanssa sotivat maat pyrkivät estämään Suomessakin tuotetun tavaran viennin.
Alueen menestysmahdollisuudet oivallettiin ja tekniikka saatiin hallintaan, mutta mistä pursusi se valtava optimismi, joka vei kaikkea eteenpäin?
Ympäri maata sijainneissa tehdasyhdyskunnissa oli ilmapiiri sama. Oli sitten kyse rauta-, puu-, lasi-, paperi- tai muusta teollisuudeksi muuttuneesta tuotannosta. Järjestelmä toimi niissä kellontarkalla kopioinnilla toisten onnistumisista. Yleensä taustalla oli rikas suku, ulkomainen rahoittaja, valtio tai vanhat kauppiaat, mutta rahoittaja oli oltava. Kyse oli kuin luonnonvoimasta. Kun ratas oli pyörähtänyt eteenpäin, sen kulku vain kiihtyi. Poikkeusta ei tehnyt tässä Mathildedahlkaan. Kun talouden varmuus oli taattu, oli valta saavutettu
Kun omistus oli varmistettu, sen yllä pitäminen vaati kaiken tarkkuuden. Suku ei merkinnyt kaikkea, mutta sen avulla saatiin varmistettua menestys huonoinakin aikoina. Omaisuus olikin sen vuoksi pysyttävä käden ulottuville. Se ei tarkoittanut suvun, vaan sen päämiehen kättä, joka ohjaili kaikkea. Monelle paikkakunnalla se tarkoitti patruunaa ja hänen vaikutusvaltansa rajoja. Sitä piiriä, johon patruunan valta ulottui.
Myös ajatus luoda uutta, uusia teknisiä sovelluksia viehätti tekijöitään. Teollisen vallankumouksen vaikutteiden ja mahdollisuuksien saapuminen Suomeen tuolloin muistuttaa paljon nykyisen tietotekniikan ajan kehityksen monista mahdollisuuksia. Ne, jotka osasivat käyttää luovuuttaan hyväkseen ja saivat ajatuksilleen tukea ja ennen kaikkea rahoitusta, he menestyivät myös 1800-luvun puolimailla.
Tarvittavan rahoituksen hankkiminen oli 1800-luvun alussa suurin kehityksen hidastaja. varsinaisen pankkijärjestelmän puuttuminen ja velkojien suora vastuu omista veloistaan oli lähes pelottavaa. Kaikesta yrittämisestä oltiin vastuussa koko omaisuudella. Tehtaan omistaja ei voinut käytännössä sulkea pois mitään omistamaansa konkurssin hetkellä.
Vastuuta ei voinut vierittää edes osaksi muille portaille nykyiseen tapaan. Kaiken rahoituksen piti olla itse hankittua, vähintään suvun mukanaan tuomaa.
Nikanderin tapauksessa juuri venäläiset kauppiaat, nerokas tuotteiden myyntiorganisaatio, tuotteiden laatu, yksinkertaisuus ja niiden huoltovarmuus takasivat menestyksen.
Kun tehdas tuotti sekä helposti valmistettavia valusarjoja että monimutkaisia koneita, oli tuotevalikoima riittävän kattava läpi vuoden tapahtuvaan tuotantoon. Talvella maanviljelijät ostivat lanoja, kirveitä ja muita metsätyökaluja, keväisin ja kesällä kaupaksi kävivät kaikki maatalouden tarvitsemat tuotteet. Maanviljelijöiden monipuolistaessa omaa toimintaansa, syntyi uutta kysyntää. Kun aiemmin sahan perustaminen oli vaatinut koskivoimaa, nyt valmistetut höyrykoneet takasivat läpivuotisen voimanlähteen sahoille. Enää ei tarvinnut sahata vain leveitä lankkuja ja lautoja, kysyntää oli niin tynnyreiden tekoon tarvittavista hienommista laudoista kuin muusta lyhyestä puutavarasta. Niistä valmistettiin huonekaluja ja kaikkia pienempiä varusteita sekä kotien että laajenevan elinkeinoelämän tarpeisiin.
Isojen lankkujen sahaamiseen Nikanderin höyrykoneet eivät olisi riittäneet, kuten käy ilmi yhdestä oikeusjuttuun asti edenneestä reklamaatiotapauksesta. Siinä myllyn ja sahan omistaja valitti oikeudelle tehottomaksi koetun laiteen ostoa.
Höyrykoneet olivat kuitenkin tulossa pysyvästi. Siirrettävinä maamoottoreina tai pyörien varassa liikkuvina pientraktoreina ne kehittyivät jatkuvasti. Laatu parani.
Tekijät oli saatava näkemään
Aivan takuuvarmasti kaikki ei sujunut. Patruunan oli osattava ottaa huomioon muutokset niin tilausten määrissä, raaka-aineiden saannissa kuin työvoiman riittävyydessä. Siksi patruunat alkoivat huolehtia omasta väestään, se oli tuotannontekijä, jota ilman ei voitu toimia.
Muita muuttujia olivat kaupalle asetetut uudet esteet, kaikki se joka esti vapaan kaupankäynnin. Kuljetuksella oli vielä varmistettava tuotteiden markkinoille pääsy. Mathildassa myös valmistuneiden koneiden huolto oli taattava. Se ei tarkoittanut vain mutkikkaiden moottorirakenteiden osia, vaan kaikkia maatalouden työkaluja, joihin ohjautui kulutuksen aiheuttama rasitus.
Tämän lisäksi oli osattava seurata teollisuuden kehitystä muualla. Tähän tarjosivat loistavan mahdollisuuden ympäri maata järjestetyt maatalouskonenäyttelyt. Osallistuminen Tammisaren ja Viipurin näyttelyihin olikin ratkaiseva askel päästä vertaamaan omien tuotteiden laatua. Kun maakunnan rajat oli ylitetty, sen jälkeen oli mentävä jo ulkomaille. Se ei kuitenkaan riittänyt, että tiedettiin mitä Suomessa tehtiin. Oli nähtävä laajemmalti.
Tuotteiden saanti maailmannäyttelyyn asti oli tärkeää, mutta mullistavinta kaikessa oli kuitenkin saada tehtaan johtajat samalle paikalle. Tekijät oli saatava näkemään mitä muutkin osasivat, ja tekemään vielä paremmin. Muiden tukeen ei kaikissa tilanteissa voinut luottaa. Uusia tilanteita syntyi lähellä ja kaukaa, aina maailmantalouden epävarmuuteen asti.
Friskin ja Martelinin matkat Ruotsiin vuosittain olivat hyvin perusteltuja, mutta käynti Pariisin maailmannäyttelyssä 1901 räjäytti pankin.
Tehtaan johto ottikin näyttelyn tosissaan. Paikalle lähtivät niin tehtaan isännöitsijä Frisk kuin tehtaanjohtaja Martelin. Friskin matka kesti peräti kaksi viikkoa. Sen on Andströmkin päiväkirjoissaan todennut. Siitä, että tehtaan maine oli pysynyt hyvänä ja että uusia tuotteita kehitettiin koko ajan, on hyvänä esimerkkinä oheinen leike:
”On tehtaalla wieläkin eräs erikoisala, nimittäin patentin saaneiden höyrykoneiden teko. Näihin sai patentin w. 1888 edempänä mainittu tehtaan isännöitsijä M.F. Nikander. Nämät koneet owat sangen helppoja hoitaa, sekä ennen kaikkea poltto-aineita säästäwiä. Niissä kun on 17 neliöjalan tulipinta h-woimaa kohti ja tulipesän rakenne sellainen että siinä jos missään pitää lämmin tulla käytetyksi mitä tyystimmin. Erityistä kipinänsammuttajaa ne eiwät myöskään kaipaa, sillä semmoinen on jo koneiston jalustassa, jonka kautta sawupiippu jatkuu, ja jonne käytetty höyry sylinteristä johtuu. Näitä koneita on mennyt kaupaksi sitä mukaan kun on ehditty saamaan walmiiksi. Nyt on niitä työn-alaisena 5, joista suurin 8 h-woimainen. Nämäkin koneet tehdään hra P. Sidorowin laskuun”.
Aivan suunnitelmien mukaan kaikki ei kuitenkaan sujunut. Liian räväkkä ja osin harhaan johtava markkinointi antoi ymmärtää uusien kiinteällä jalustalla varustettujen pystykoneiden olleen voittamattomia ja kelpaavan työhön kuin työhön. Tehtaan arkistossa on säilynyt mielenkiintoinen kirjelmä, joka johti tehtaan johdon Turun käräjille saakka vastaamaan virheellisistä laskelmistaan ja koneiden tehoja koskevista lupauksista.
Syytteen liian suurista lupauksista nostanut yritys oli päättänyt hankkia maan tehokkaimman laitteen tukkien sahaamiseen, mutta havainnut pian luvatut tehot riittämättömiksi moiseen rasitukseen. Asiaa käräjöitiin ja kumpikin osapuoli käytti maan parhaita asiantuntijoita näkökantaansa puolustamaan. Kihlakunnanoikeuden käräjätuomioistuin valtuutti Helsingin Polyteknisen opiston selvittämään ja laskemaan, kuinka suuriin tehoihin luvattu laite todellisuudessa pystyi. Asiasta v. 1902 tehdyn selvityksen mukaan tehtaan insinööri Skogström oli tehnyt laskelmissaan virheen ja koneen teho oli luvattua alhaisempi.
Jutussa ei silti löydetty lopulta varsinaista syyllistä, koska kone oli joka tapauksessa toimintakuntoinen. Kyse oli vain siitä, mihin tarkoitukseen sitä voitiin käyttää. Asiasta oppineena tehtaan johto päätti kuitenkin aloittaa tehokkaampien koneiden ja uuden kaksisylinterisen laitteen suunnittelun. Sen kysyntä osoittautui nopeasti hyvin suureksi.