Osakeyhtiömuotoisen tehtaan perustaminen 1878
Uudet isännät ja Suomen autonomian ajan alku 1809 – 1856
Suomen jouduttua Venäjän alusmaaksi v. 1809 ja autonomian ajan alkaessa oli Teijon alue vaipunut hiljaiseloon. 1700-luvun lopun isonvihan aikaiset tuhoamis- ja kostoretket olivat raunioittaneet alueen. Tuntui, että varakkaan maa-aatelin ja kauppiaiden joukkopako Tukholmaan ja Tallinnaan viimeisteli epätoivon ilmapiirin ja vei mukanaan kehittämisen avaimet mukanaan pitkäksi ajaksi.
Aivan toivottomasta tilanteesta ei kuitenkaan ollut kysymys. Olot rauhoittuivat yllättävän nopeasti. Tukholmaakin suurempi kauppakumppani oli ulottamassa vaikutuksensa myös Varsinais-Suomeen. Olihan se sopivasti aina vuoteen 1827, suureen Turun paloon saakka silloisen suuriruhtinaskunnan pääkaupunkimme Turun ja Pietarin välisellä yhteyslinjalla. Uusi isäntä Venäjä ja sen pääkaupungin, valtavan Pietarin luoma luonnollinen kysyntä alkoivat luoda uusia mahdollisuuksia kasvulle.
Kuljetusyhteydet ratkaisivat – rautateollisuus tukeutui pääasiassa rantaseutujen mahdollisuuksiin
Kun Ruotsinvallan aikana Suomen orastavaa teollisuutta ylläpidettiin Hummeldahlissa vielä emämaasta tuodun rautamalmin ja raakaraudan avulla, ei tilanne autonomian alussa siitä juurikaan muuttunut. Ruotsin rikkaat rautamineraalit ohittivat suomalaisen suo- ja järvimalmin niin laatunsa kuin runsaan rautapitoisuutensa ansiosta. Kaupankäyntiä ei haitannut pitkä ja rauhaton merimatka sen paremmin kuin uudet valtiolliset isännätkään. Markkinoiden imu ja valmiiden rautatuotteiden kysyntä oli runsasta. Lisäksi Suomessa riitti malmin sulattamiseen niin lähes ilmaista puuta kuin halpaa työvoimaakin.
Kalle Kaarna 1887 – 1964
Myöhemmin Matildassa pyrittiin toimimaan kotimaisen malmin varassa. Suomalmin hankinnasta on hyviä asiakirjoja lappajärveläisten kirjoitustaidottomien talonpoikien kanssa. Isännät olivat haparoivilla bukstaaveillaan allekirjoittaneet asiakirjat. Säilyneiden asiakirjojen mukaan määrät olivat yhden kevään aikana v. 1861 neljässä asiakirjassa yhteensä yli 1200 tynnyriä. Ne oli osoitettu Tykön rautaruukille, mutta osin lienevät tarkoittaneet samalla tuohon aikaan toimintansa aloittavaa Matildaa. Hinta yhdestä 500 tynnyrin kuormasta oli 100 ruplaa ja 38 kopeekkaa.
Tehtaan ylimasmestari Wathen kuvaa menetelmän tarkasti ja kehuu suomalmin olevan sopivaa uuteen putlausuuniin. Wathen totea, että uudella putlausmenetelmällä voitiin valmistaa kelvollista kankirautaa ottamalla mukaan myös järvi- ja suomalmeja. Elettiin v. 1852. Wathen siis myöntää, että muutakin oli joukossa. Nikanderin tehtaanjohtajuuden aikana, 1870-luvun lopussa siirryttiin teräksen tuotantossa kivihiilen käyttöön. Se vaati periaatteessa laadukkaampaa malmia, mutta Peterzenin mukaan Nikander sai uskoteltua jopa Pietarissa, siellä valtuuskunnan mukana käydessään, että Matilda käytti vain kivihiilen sijaan kotimaista puuta ja vain kotimaista malmia.
Vakuuttelu tuotti hyvän tuloksen, sillä Matildan tehdas sai siitä hyvästä venäjän vientiin veroalennuksena puolet alhaisemman tullimaksun. Tästä päätöksestä taas Teijoa edustanut tehtaanjohtaja Engstrand pitänyt.
Vanhan aikakauden päättymistä henki vielä patruunana hallinneen Viktor Zebor Bremenin johtaman tehtaan menestys, mutta tuolloisen pankkilaitoksen kehittymättömyys ja kaupankäynnin hiljentyminen estivät kunnollisen taloudellisen tuloksen syntymisen. Vuonna 1858 Bremer jätti konkurssianomuksen ja vuodet 1860-62 tehtaan tuotanto oli pysähdyksissä. Tilannetta seuranneessa pakkohuutokaupassa koko Teijon tehtaat menivät suurimman velkojan, Suomen Kirkollis- ja Koulusäädyn Leski- ja Orpokassan haltuun ja pian edelleen ruotsalaiselle yritykselle. Vuonna 1874 uudeksi omistajaksi tullut August Müller antoi yritykselleen nimen Mathildedals Jernverks och Jordbruks Ab. Yrityksen nimi henki monipuolista tuotantokapasiteettia ja laajaa tuotevalikoimaa. Müller osaltaan lisäsi niin vaikutteiden kulkeutumista läntisistä teollisuusmaista kuin myös kauppaa Ruotsiin ja muihin länsimaihin. Samalla alkoivat myös uuden industrialismin tuulet puhaltaa. Teijosta muodostettiin vuosisadan lopulla osakeyhtiö. Pian alkoi olla näköpiirissä patruunoiden ja kartanoherrain aikakauden loppu. Tilalle tulivat pian isännöitsijät, disponentit. He käyttivät vielä patruunan valtaa, mutta tosiasiassa eivät enää edustaneet patruunoiden ajan tyypillistä pääomarakennetta, omaa varallisuutta.
Pian maamme teollisuudessa alkoivat peruuttamattomasti näkyä uuden Suomen maatalouden kehittyminen sekä uuden valtioisännän tuotantotarpeet, erityisesti Pietarin ja alati kasvavan Helsingin läheisyys. Erityisesti Helsingissä vaikuttavat liikemiehet olivat havainneet uuden aikakauden olevan kynnyksellä.
Mathidedalin ruukin tuotevalikoimissa olivat mukana kaikki tarpeelliset maanviljelijän työkalut. Käsityökalujen ja rautaisten perustakeiden lisäksi tuotevalikoima kasvoi vuosien mittaan ja laitteiden koko suureni.
Itä-Uudenmaan maamiesseuran laatimassa vertailussa koneet saivat kiitettäviä arvioita. Ne päihittivät tietyissä ominaisuuksissa ulkomaiset kilpailijansa.
Varsinainen jymy-yllätys oli tehtaan Nikanderin patentti -niminen ”pystyinen höyrykone”. Sen avulla hevosvetoinen maaseutu koneellistui nopeasti.
1880-luvun alussa toiminta laajeni huomattavasti uusien, Nikanderin patentteina tunnettujen maanviljelyskoneiden ja niiden voimaksi rakennettujen höyrykoneiden saadessa tuotannossa keskeisen roolin. Tässä vaiheessa tuotanto ei ollut vielä sarjamuotoista, vaan jokainen laite valmistui yksittäin käsityönä. Tuolloin myös valimoa laajennettiin, ja vuonna 1881 rakennettiin konepaja. Konepajan puusepänverstaaseen tuli voimanlähteeksi itse rakennettu, Nikanderin kehittämä ja patentoima (”Nikander Patent”) 6 hevosvoiman höyrykone. Uusi valimo ja konepaja paransivat ratkaisevasti ruukin kannattavuutta.
Mikael Ferdinand Nikanderin merkitys tehtaan johtajana ja alkukauden tuotesuunnittelusta vastaavana henkilönä oli tehtaan menestyksen kannalta ratkaisevaa.
Hyvän menekin saivat etenkin Mathildedalin valmistamat maatalouskoneet, mm. puima-, harava- ja silppukoneet, hevoskierrot, äkeet ja jyrät. Tehtaalla valmistettiin myös höyrykoneita ja -kattiloita sekä vuoden 1909 jälkeen lokomobiilejä ja polttomoottoreita. Esimerkiksi vuonna 1916 valmistui 17 lokomobiiliä ja 11 muuta höyrykonetta.
Tänä päivänäkin tunnetut tuotemerkit valtasivat markkinoita Suomessa. Kotimaisten valmistajien määrä oli suuri. Vuosittaisiin maatalousnäyttelyihin ja niissä pidettyihin kilpailuihin osallistuivat kaikki valmistajat.
Tappuritarina:
Matildan tappureilla koneistettiin maatalousvaltaista Suomea yli puolen vuosisadan ajan
”Muistatteko sen nuorisoseuran isopäisen vanhanpojan, joka kehuskeli aina naisjutuillaan. Juotimme sen kerran humalaan ja ajattelimme, että nyt se paljastaa enemmänkin tietoa. Kun se sitten oli humaltunut, se alkoi puhua suurimmasta rakkaudestaan, joka olikin tappuri.”
Suunnilleen näin kirjoitti Antti Tuuri teoksessaan Talvisota. Tarina kuvaa nuorten pohjalaisten sotamiesten matkaa kotiseudultaan rintamalle. Mielessä pyörivät elämän ja työnteon arkiset asiat. Päällimmäisenä rakkaussuhteet, jotka itse kullakin olivat omanlaisensa.
Tarinassa kerrottava tappuri, käsikierto tai myöhemmin koneellistettuna puimakone oli tuttu myös Matildassa. Se oli vuosisadan alussa tehtaan pääasiallisia tuotteita. Tappuria käytettiin ensi alkuun käsin, sitten hevoskierrolla, myöhemmin liikuteltavalla höyrykoneella (lokomobiili), jonka lopulta syrjäyttivät maamoottoreina tunnetut polttomoottorit.
Laitteita tehtiin Mathildedahlin omana tuotantona satamäärin maatalousvaltaisen maamme tarpeisiin. Tehtaassa valmistui myös valuosia Teijossa suoritettua kokoonpanoa varten. Samalla periaatteella toimivia laitteita valmistettiin myös Porissa Rosenlew- ja Högfors –merkkisinä.
Puimakoneiden määrä oli suurimmillaan niinkin myöhään kuin 1960-luvun alussa, niitä oli Suomessa noin 141 000, joista yhteiskäytössä melkein kolmannes. Sittemmin puimakoneet alkoivat korvautua leikkuupuimurilla.
Toimintaperiaate oli Oma maa –kirjan mukaan seuraava: ”Puintikela ja varstat irrottivat jyvät leikatuissa korsissa kiinni olevista tähkistä, seulasto erotteli ne akanoista ja kuljetin siirsi ne säkityslaitteeseen. Jyvät voitiin myös ohjata vihneenkatkojaan, joka tarvittaessa voitiin ohittaakin. Kohlimet taas siirsivät puidut oljet pois koneesta, silppuriin tai olkilietsolle, ja viimeistään tällöin loputkin jyvät karisivat olkien seasta seulastolle. Puimakone erotti akanat omaan kasaansa, samoin kuin oljet, jos puinnista haluttiin puhdasta olkea.”
Olki sinällään oli taas kysyttyä tavaraa eri paikoissa kuivikkeena ja kotitalouksissakin mm. patjojen täytteenä. Moni matildalainen muistaa vaahtomuovisten yleistymisen alkaneen vasta 1960-luvulla. Sitä ennen elettiin kuin pahnoilla.
Puimakonetta voikin pitää yhtenä keskeisenä maatalouden teollistamisen välimuotona. Silloin maatilat vähitellen alkoivat tehostaa tuotantoaan ja myös laajentaa tuotevalikoimaansa.
Vuosien mittaan työolot kehittyivät, mutta työturvallisuus oli alkeellista vielä vuosisadan vaihteessa. Varsinkin keuhkosairaudet olivat yleisiä. Niiden aiheuttamista vaivoista kärsivät useat. Tapausten lukumääristä ja niistä johtuneista kuolemista kertova dokumentti on kopioitu Teijon tehtaan arkistosta.
Lisää kuvia tehtaan tuotannosta. Tuotteiden myyjänä oli alun perin sortavalalainen Sidorow Oy.
