Mathildedalin ruukin ja Teijon ruukin logot ja tunnukset muistuttivat toisiaan, mutta ne erojakin oli.
Klikkaamalla alla olevia kuvia, pääset katsomaan niitä yksittäin ja hieman suurennettuina.
Kylästä ja ruukista on koostettu kolme opinnäytettä. Alla ensimmäisenä Oulun yliopiston Rakennetekniikan laboratorio julkaisu Rauta ja teräs. Tekijä Esko Hyttinen.
Kylä eli vahvaa nousukautta 1800-luvun puolivälin jälkeen
Tukevasti teollistumiseen ja maanviljelyyn keskittynyt Etelä-Suomi ei ollut kärsinyt 1800-luvun puoliväliin tullessa katovuosista niin merkittävästi kuin sisämaa ja erityisesti Pohjanmaa ja Itä-Suomi. Siellä ihmisiä oli toistuvasti kuollut nälkään ilmasto-olojen vaihdellessa hyvin traagisin seurauksiin. Aivan auvoista ei elämä etelän maalaisalueen ja seutujen harvoissa teollistuvissa kylissäkään ollut. Nälkää ei suoranaisesti nähty ja puitteet elämän jatkamiselle olivat siedettävät.
Kaiken epävarmuuden keskellä kylämme sattui kuitenkin olemaan pitkään maantieteellisesti hyvällä paikalla, oikeiden henkilöiden, aikakauden ja metallialalle soveltuvien keskeisten tuotannontekijöiden solmukohdassa. Nykykielellä kyseessä oli solmukohta tai sulatusuuni ”hub”, jossa kaikki tuntui sujuvan kuin itsestään. Se imi itseensä uusia vaikutteita ja siihen uuden aikakauden merkittävät henkilöt omistuksiensa vuoksi kiinnittyivät.
Alueen siihenastinen historia osoitti, että kylän kehittymismahdollisuudet nojasivat varsin laajasti hyvin verkottuneeseen ja kansainvälisessä ilmapiirissä työskentelyyn tottuneeseen omistajakuntaan. Tärkeää oli myös kyläläisten sopeutumiskyky ja suvaitsevaisuus, joita he osoittivat muualta tulleita kohtaan. 1800-luvun alussa koulutettu ja ammattitaitoinen työväki oli ollut lähes poikkeuksetta ulkomaalaistaustaista.
Kylän kansainvälistyminen liittyi sataman kautta saatuihin vaikutteisiin. Oli luonnollista, että juuri sataman kautta yhteydet kehittyivät kuin itsestään. 1850-luvulle tullessa alue oli kehittymisessään jo varsin korkealla. Voitiin todella puhua teollistumisen asteen saavuttaneesta pikkukylästä, joka yhdessä naapuriensa kanssa muodosti Suomen mittakaavassa huomattavan teollisuuskeskittymän.
Pienen kylän asukkaiden eri vuosikymmenten tavat ja tottumukset eivät juuri vaihdelleet. Vuodesta toiseen elettiin totuttujen kaavojen ja vuodenaikojen mukaan. Luonto sääteli toimintoja eikä niitä kyseenalaistettu millään muotoa. Elämä oli työtä, siihen synnyttiin, sitä tehtiin ja sitten kuoltiin.
Tutkimuksessaan Valimotyöläisen elämää Mathildedalissa kirjoittaa Tarja Björkman, kuinka ruukkialueen yhteiskuntajärjestys korosti säätyjen eriarvoisuutta, missä ylemmän statuksen ansainneet olivat koskemattomia ja nauttivat kruunun erityissuojelua. Björkmanin mukaan koskemattomuutta ja kuria yritettiin iskostaa myös ruukkilaisen mieliin aina asemakaavasuunnittelua myöten. Oheinen karttapiirros osoittaa, kuinka ruukinkartanolla oli keskeinen merkityksensä. Se sijoitettiin korkeimmalle paikalle. Sieltä ruukinpatruuna, isännöitsijä, disponentti tai kirjanpitäjä seurasi ruukkilaisten elämänmenoa. ”Ruukkiyhteiskunnassa ihmiset olivat joko isäntiä tai palvelijoita ja työläisiä.
Patruuna ja herrakaartin muu väki
Patruuna itse nautti työläisten arvostusta korkean ikänsä ja vahvan auktoriteettinsa avulla. Kyläläiset tiesivät varsin tarkkaan, ettei työtä ja toimeentuloa olisi ollut tarjolla ilman patruunaa ja tämän vallasväkeä.
Tehtaan johdon lähikaartiin kuuluivat itseoikeutetusti myös koulun opettajat ja uskonnolliset yhteisöt, joiden toiminta tavallaan korvasi kylän oman kirkon puuttumisen.
Pääosin ruotsinkielinen tehtaan johto eli omaa elämäänsä. Toisen kotimaisen puhuminen ei sinänsä rannikkoseudulla ollut ongelman ydin. Siihen oli totuttu eri yhteyksissä ja joidenkin työntekijöiden perheet olivat niin ikään ruotsinkielisiä.
Johdon saamat erioikeudet, alueet ja asunnot olivat kuitenkin omiaan lisäämään epäluottamusta ryhmien välillä. Asunnot olivat tietysti paremmin varusteltuja, isompia ja sijaitsivat omilla nurkillaan.
Toivo Suominen 1918 – 2003
Vuosisadan vaihteessa Kyläkirjasto kuvalehti –nimisessä julkaisussa kuvattiin kylän oloja vakaiksi:
”Työväestö asuu tehtaan rakentamissa asunnoissa ”hyyryttä” eli asunto oli osa palkkaa? Asuntoina on useimmilla yksi huone, ainoastaan muutamilla kaksi huonetta, siis keittiö ja kamari. Perunamaata kullakin palanen, muutamat ovat hankkineet oman lehmän, puhumattakaan porsaasta. Elanto oli muuten, kuten tehdaslaitoksissa yleensä, jokseenkin kallista ja elatustarpeiden saanti verrattain vaikeaa.”
Kirjoittaja jatkaa:
”Henkisiä ja aineellisia rientoja ei tehtaan työväestöllä puutu. Tehtaalla on ”sairaus- ja hätäapukassa” sekä työväenyhdistys. ”Matildedaalin ompeluseura” on monena vuonna jättänyt sievoisen summan pakanalähetykselle Ovambossa; vielä ovat viilari K.V. Häggström ja puuseppä J.Bang vuosikausia vaikuttaneet hiljaisesti ja vaatimattomasti pitämällään pyhäkoululla. sanomalehtiä luetaan runsaasti ja tehtaalla olevaa kirjastoa, jossa on noin 400 nidettä, viljellään niin ikään ahkerasti.”
”Tehdas on taas pitänyt huolen kansakoulusta, jossa on kaksi opettajaa; seurakunnan papisto pitää tehtaan palkkaamana kera kuukaudessa Jumalanpalveluksen sekä suomeksi että ruotsin kielellä tehtaan koululla. Vielä on tehdas palkannut kätilön ja ottaa osaa kunnan lääkärin palkkaukseen ehdolla, että tämä tarvittaessa antaa maksutonta apua tehtaan piiriin kuuluville avunetsijöille.”
Mathildedalin ruukin työtehtävistä ja työolosuhteista tehtiin v. 1992 Turun yliopistossa proseminaari-tasoinen yliopistotutkielma. Työ on kokonaisuudessaan tässä alle liitettynä.
Vuonna 2014 valmistunut Tampereen teknillisen yliopiston diplomityö nosti Mathildedalin kylän arjen uudelle tutkimustasolle. Ohessa näytteitä työn sisällöstä. Koko diplomityö on saatavissa Tampereen teknillisen yliopiston verkkopalvelusta.
