Merta kyntäen – yhteydet ulkomaailmaan avattiin vesiteitse
Meri ja merenkulku ovat aina olleet tärkeitä matildalaisille ja sen ympäristössä asuville. Meri mahdollisti ihmisten, raaka-aineiden, valmiiden tuotteiden ja myös postin liikkumisen.
Merenkulusta ansionsa saaneiden kyläläisten määrä ei ole suuri, mutta heitäkin oli. Meri veti puoleensa, olihan se käytännössä ainut väylä jättää kotikylän pölyt taakse ja alkaa katsella avoimin silmin maailmaa. Sellainen oli niin Kalle Kaarnan romaanin seppä Anian Saarinen kuin puuseppä Axel Andströmin päiväkirjoissaan kuvaama tyttärenpoika Hilding ja moni muu.
Nuorena elämä koettiin seikkailuksi, mikä kaikista vaaroista huolimatta oli koettava. ”On se kummallista, kun ajattelen, että aikanaan merellä ollessani olin monta kertaa silmätyksin kuoleman kanssa enkä pelännyt sitä tällä tavalla kuin nyt”, kertoo Kaarnan romaanin Anian vanhana miehenä kuolinvuoteellaan ja jatkaa ”En silloinkaan kun olin siinä Vanhassa priki Starissa, jossa miehistö oli joka hetki henkensä kaupalla.”
Nyt elossa olevan sukupolven muistamista henkilöistä nimekkäin merenkävijä on varmasti Alvar Merikanto. Monien aikalaistensa tavoin hakeutui hänkin merille ennen sotia. Hän työskenteli tuolloin muutaman vuoden ms Ariadnella lämmittäjänä. Alvarin merihenkiset maalaukset ovat kaikille tuttuja ja
on kerrottu kirjamme Matildan maalarit osuudessa tarkemmin.
Matildan rannikkoliikenne yhdisti maat ja mannut – Teijon alueen teollisuudelle rannikkolaivat olivat elinehto
THEKLA oli 1859 Ruotsissa alun perin hinaajaksi valmistettu siipiratasalus. Se oli usein aikataulustaan myöhässä, mutta koneistoltaan varmatoimisena laivaa käytettiin korjaamolla konerikon takia vain yhden ainoan kerran yhdeksän vuoden aikana. Se myös säästyi karilleajoilta. Toukokuussa 1868 alus myytiin vanhentuneena, tosin hyväkuntoisena, Pietariin 7000 ruplan hinnalla.
Seuraavana Turku-Salo-Mathildedal -linjalle otettiin käyttöön Ruotsissa 1856 rakennettu siipiratasalus LAINE. Se aloitti reittiliikenteen 2. päivä kesäkuuta 1865, aluksi vuorotellen THEKLAN ja myöhemmin AHKERAN kanssa.
1867 Laine siirtyi kokonaan aikaisemmalle osaomistajalle, Teijon ja Mathildedalin ruukkiyhtiölle. Alus ajoi joskus Matildaan ja Strömmaan saakka.
Vuonna 1868 LAINE—höyryn tiedetään ”yöpyneen” aina keskiviikon ja torstain välisen yön Matildassa. Vuoden 1871 Matildan maanantaiyöpymisten jälkeen se lähti tasan klo 7 tiistaiaamuisin Salon kautta Turkuun. Vuonna 1873 LAINE myytiin Saimaalle, jossa se kolmea vuotta myöhemmin talvella upposi, nostettiin ja muutettiin hinaajaksi.
Sanomia Turusta 16.6.1865
Muita tuon ajan saaristohöyryjä olivat mm. Aino, Ahkera, Onni, Svalan, Leimu, Bengtskär, Nystad, Kustavi, Mauritz Holmberg, Finby, Untamo, von Konov, Ilma, Salo ja Kuggvik.
Alvar Merikanto 1912 – 2020
Höyrylaiva Ahkera 1873, Kemiön Sagalundin arkisto
Näillä matkustajalaivoilla kulki kaupunkeihin kaikenlaista maalaisten valmistamaa tavaraa, maataloustuotteita, eläimiä ym. Kaupungeista tuotiin taas maaseudulle sekalaista kauppatavaraa, vaatteita, harvinaisempaa juomista, vaikka mitä. Kieltolain aikana 1920-luvulla, myös laiton väkijuoma kulki salaa sen ja muidenkin alusten mukana. 1929 ILMASTA takavarikoitiin kolme kertaa väkijuomia, eniten pirtua, ja kaikilla kerroilla Strömmassa.
Laivojen avulla käytiin kaupungeissa terveyttä hoitamassa, kihloja ostamassa ym. Kiirettä ei saanut olla, eikä ollutkaan. Tuolloin ensimmäisen luokan lippu maksoi Matildasta Turkuun 2,25 markkaa, vastaavasti ylellisen pianon rahti Turusta Matildaan oli neljän markan arvoinen.
Laivat teollisuustuotteiden kuljetuksessa
Matkustajaliikenteellä oli oma osansa laivojen toiminnan rahoituksessa. Tärkein tehtävä jaaloilla, kaljaaseilla ja höyrypursilla ja niiden vetämillä proomuilla oli kuitenkin rakennus- ja polttopuun, raaka-aineiden, tiilien, hiilen ja koksin sekä teollisuustuotteiden kuljetus.
Vesitse vietiin niin maatalouskoneita Turkuun ja Helsinkiin kuin kokonaisia lasteja maasälpäkiveä Hakkalan Angelniemestä aina Pietariin saakka.
Strömman kanavan oli määrä avata portit Eurooppaan – kuinka kävi?
Säännöllinen laivaliikenne oli erityisen merkittävä asia ennen autoistumista. Kun vuoden 1845 jälkeen Kemiön kanava työntösiltoineen Strömmassa valmistui, mahdollistui uusien suurempikokoisten alusten kulku Mathildedaliin, Teijolle ja Saloon. Yksittäiset ihmiset pääsivät purjelaivoilla matkustamaan Saloon, Turkuun, Helsinkiin, jopa ulkomaille asti, jos sopiva tilaisuus koitti.
Klikkaa alla olevaa linkkiä. Pääset katsomaan, mitä lisätietoa Varsinais-Suomen höyrylaivaliikenteestä on saatavilla netissä:
1895 syyskuussa juuttui matkustajahöyry ILMA Strömman kanavaan matalan veden takia ja se jouduttiin miesvoimin vetämään irti kanavasta. Tämä tapaus johti siihen, että Teijolla valmistettu työntörullasilta vaihdettiin kääntösillaksi ja kanavaa oikaistiin sekä syvennettiin sen ajan suurimmille aluksille sopivaksi. Syksyllä 1897 uuden sillan ja kanavan valmistuttua liikenteen avasi matkustajahöyry ONNI. Vuonna 1903 matka Strömmasta Turkuun kesti noin 13 tuntia. 1907 oli Teijolla höyryalus TYKÖ. Sitä käytettiin myös henkilöliikenteessä, tilauksesta.
1914 Mathildedals Bruk AB oli osakkaana höyrylaiva Ilmassa ainakin yhdellä 100 markan osuudella. Vuonna 1918 ILMA siirtyi kemiöläisomistukseen, kun Orrnäsin isäntä kumppaneineen osti sen. ILMA kulki aina vuoteen 1939 asti. Sen reitin varrella Turusta Salon kautta Helsinkiin oli 65 laituria, joihin se kiinnittyi aina tarvittaessa.
Muita pysähdysten syitä olivat laivoilla tavallisesti kerran kuussa järjestetyt ”pannunpuhdistuspäivät”. Silloin laivoilla ei liikennöity tai sitten tilalla oli korvaava alus. Näistä poikkeuksista ilmoitettiin paikallisissa lehdissä aina hyvissä ajoin.
1880-luvulla höyrylaiva SVALANILLA pääsi myös Hankoon tiistaisin, torstaisin ja lauantaisin. Tällöin Svalan lähti paluumatkalle Salosta ja otti väkeä myös Matildasta, jos sieltä selvä pysähtymismerkki annettiin niin kuin muillakin laitureilla. 1877 höyrylaiva Per Brahella oli mahdollisuus matkustaa jopa Pietariin.
Liikennöitsijä Pekka Laineen aikakausi
Matkustajahöyry ANGELNIEMI, ”laiva pieni”, ajoi Strömman ja Salon välillä 1910-luvulta aina sotiin asti ollen näin ainut matkustajahöyry, joka kulki myös sisällissodan aikana! Se välitti mm. postia Strömman, Matildan, Teijon ja Salon välillä. Matkalla myös tankattiin. Angelniemeä liikutti Strömman sahalta ostettu ”klantti”, joka maksoi 20 markkaa kuutio.
1930-luvulla ANGELNIEMEN osti kokkilalainen liikennöitsijä Pekka Laine. Hän sovitti sen lähtö- ja tuloajat Salossa niin, että laivasta oli välitön jatkoyhteys Turkuun ja Helsinkiin meneviin Laineen omistamiin linja-autoihin.
Lieneekö sodanpelko vai mikä pakottanut liikennöitsijä Pekka Laineen laittamaan Angelniemen ja kolme muuta omistamaansa pienempää matkustajamoottorivenettä myyntiin keväällä 1939. Kauppa kävi kuitenkin huonosti ja vasta 1943 Angelniemi myytiin Mikkeliin hinaajaksi. Viimeksi se nähtiin vuotta myöhemmin Viipurin Salakkalahdessa uponneena.
Sodan jälkeen Strömman ja Salon väliseen liikenteeseen Angelniemen seuraajaksi tuli SAARISTO-niminen matkustaja-alus. Tuolloin Turun ja Helsingin välinen matkustajaliikenne siirtyi ulkoväylille, joten SAARISTO jäi seudulle ainoaksi ja viimeiseksi alukseksi. Sen omisti myös Pekka Laine.
Tarkempia tietoja liikenteessä olleista matkustajahöyrylaivoista sekä laivaliikenteen aikatauluista ja alusten historiasta on löydettävissä jo edesmenneen linjaluotsi Lasse Sjöströmin luomalta upealta tietosivustolta www.turkusteamers.com
1930-luvulla alkoi merenkulku hiljalleen vähentyä, matkustajalaivojen osalta varsinkin. Syynä oli maantieverkoston laajeneminen ja autokannan kasvu. Silloin paikallisliikennettä Strömma – Salo hoiti edelleenkin s/s Angelniemi ja sodan aikana ja jälkeenkin s/s Saaristo aina 50-luvulle saakka.
Yhtiön merikuljetukset olivat olleet s/s Allin huolena. Rahdattavaa Allilla riitti, maatalousmoottoreita, silppureita, olki- ja heinälietsoja, höyrynkeittimiä ja ennen kaikkea puimakoneita. Alli kuljetti Saloon hinaajaproomuissa vuosikymmenien aikana 78 000 puimakonetta !
Alvar Merikanto 1912 – 2020
Alli-alus poistettiin liikenteestä täysin palvelleena 50-luvun loppupuolella. Tilalle tuli Mursu-niminen moottorialus, joka oli käytössä muutaman vuoden.
Sodan jälkeen Suomi joutui luovuttamaan sotakorvauksena Neuvostoliitolle muun muassa laivatonnistoa. Särkisalostakin joutui lähtemään kaunis hyvin hoidettu s/s Förby –niminen hinaaja-alus uusien isäntien haltuun. Kerrotaan kapteenin olleen hyvin huolissaan ja jopa ikävissään laivansa menettämisestä.
Tieverkoston ja maantieliikenteen kehittyminen
1. Maantiet yhdistivät
Karttakuva tiestöstä
Merikulmantie, rantatie (Mathildedal – Teijo – Kirjakkala – Salo)
Mathildedal – Teijo – Kirjakkalan tie on – jo 1800- luvulla palvelemaan ruukkien välistä liikennettä. Kirjakkalasta eteenpäin tietä on kunnostettu 40-luvun lopussa ja vuonna 1958 tie avattiin autoliikenteelle Saloon. Merikulmalta Saloon kuljettiin aikaisemmin Helisnummen kautta. Kerrotaan, että tien rakentamista vastusti aikoinaan Kalle Jokinen, perniöläinen kansanedustaja. Hän ajatteli, että se estäisi osaltaan Perniön kunnan kehittymistä. Tien rakentamiista kuitenkin ajoi Merikulmalla asuva poliitikko Kustaa Breilin, kansanedustaja Reino Breilin isä.
Erkki Degert muistelee, että kun hän oli pieni poika 40-luvulla niin Saloon kuljettiin Mutaisista Pajajärven ja Lehmijärven kautta Yliskylään, josta jatkettiin junalla Saloon.
Saurun tie (Teijo – Perniön asema)
Saurun tietä pitkin kuljettiin Teijolta Perniön asemalle, kirkonkylään ja Saloon. Tie oli myös tärkeä kulkureitti Teijon tehtaalle, jolla oli varasto Perniön asemalla minne tuotteet mm. puimakoneet välivarastoitiin. Tie näkyy vanhoissa kartoissa ja on ollut tiettävästi käytössä jo 1800-luvulla.
Skoilan tie (Mathildedal – Ylönkylä)
Mathildedalista Skoilaan johtava tie on alkuaan ollut hevoskärrytie. Se oli tärkeä kulkutie Ylönkylän ja Matildan kylien välillä. Liikennöitävä autotie siitä tuli 1950-luvun lopulla. Tie palveli myös kuljetuksia kun kun vuonna 1959 aloitettiin laivojen romutus Matildassa ja teräsromu kuljetettiin Taalintehtaalle edelleen sulatetettavaksi. Tie sai öljysorapinnoitteen 1984 ja uuden alfaltin 2020. Tien myötä kulku Mathildedalista Perniön kirkonkylään ja Kemiöön lyheni ja helpottui huomattavasti.
Joutnan tie (Mathildedal- Joutna- Perniön kirkonkylä)
Mathildedalista tie Joutnaan oli autoliikenteelle kapea ja vaikeakulkuinen. Se ei ollut autoliikenteelle rakennettu, mutta jonkin verran siinä liikennöintiin Joutnaan ja edelleen Perniöön Kankkonummen ja Leppäkorven kautta. Nyt tie on luontokeskuksesta eteenpäin suljettu autoliikenteeltä
Mörstin tie (Hummeltie – Strömma)
Mörstin tietä pitkin on kuljettu aikoinaan Strömmaan. Tie on ollut alkuaan metsätie, jota aikojen kuluessa on kunnostettu niin, että ajo autolla Mörstiin ja mökeille on mahdollista. Nykyään tien linjausta on muutettu. Tie alkaa Hummeltienä ja on autolla ajettavissa kansallispuiston rajalle asti, mistä se jatkuu edelleen, ei autotienä Strömmaan.
1984 suunniteltiin maantien rakentamista Matildasta Strömmaan. Tie- ja vesirakennuslaitos (TVL) kuitenkin epäili vuonna 1986 tien tarpeellisuutta ja tietä ei aloitettu rakentamaan.
2. Mathildedal ja maantieliikenne
Mathildedahlin ja sen ympäristön välinen maantieliikenne oli vuosisadan alussa hyvin vähäistä. Vuonna 1922 Ylönkylässä oli kuitenkin käytettävissä yksi henkilö- ja kuorma-auto ihmisten kuljettamiseen. Auton kulkuvuoroja ei ollut kuitenkaan aikatauluin määrätty.
Samoihin aikoihin ilmoitti myös Kosti Vuorio Perniön ja Kemiön välisestä linjaliikenteestä, jossa auto kulki maanantaisin, keskiviikkoisin, perjantaisin ja lauantaisin. Autoa saattoi varata myös tilausajoon!
3. 1920 ja 1930-luvun liikenne
1920-luvun lopulla moottoriajoneuvojen luotettavuus alkoi parantua siinä määrin, että eräät uskaliaat päättivät aloittaa aikataulun mukaisen autoilun. Aluksi vähäisen matkustajamäärän vuoksi käytössä oli etupäässä vain henkilöautoja. Liikennöintiluvat anottiin maaherralta, joka arvioi, ehkä muutaman ”asiantuntija-avustajan” kanssa, oliko liikenteelle tarvetta. Alussa luvan sai vain vuodeksi kerrallaan. Vähitellen ajoneuvokalusto kehittyi ja liikennöintiin saatiin vahvempia moottoreita, isompia ja vahvempia alustoja, joita alettiin myös ”korittaa”, ensin pienissä kyläpajoissa, jopa kotipajoissa. Vähitellen vallan ottivat isommat koritehtaat ja käyttöön tulivat omnibussit. Matkailuautot suurenivat ja yhä enempi määrä matkustajia pääsi mukaan.
Vuonna 1930 johtaja Jalmari Koskinen Salon kauppalasta sai maaherralta luvan linjalla Särkisalo – Turku. Kolmea vuotta myöhemmin, nyt autonkuljettajana ja Särkisaloon muuttaneena sai Jalmari Koskinen maaherralta luvan 220 senttimetriä leveään linja-autoon ehdolla ”että sitä saa käyttää sanotulla linjalla ainoastaan kuluvan vuoden aikana”. Oliko autolla yhteyttä Teijolle ja Mathildedaliin ei ole tiedossa.
Vuonna 1931 oli salolainen Kosti Gunnar Vuoriolla liikennöintilinja Särkisalosta Perniön ja Salon kautta Turkuun. 1934 myös Kustaa Salo Turusta sai maaherralta luvan linjalle Perniön asema – Särkisalo Förby. Ajo tapahtui jo kahdelle omnibusautolla.
Myös kuorma-autoja käytettiin paljon ihmisten kuljetuksiin tähän aikaan ja niitten käyttö jatkui aina 1950-luvulle asti.
4. Linja-autoliikenne vakiintuu
Ensimmäiset linja-autovuorot Teijon ja Mathildedaaliin alkoivat 1930-luvun puolivälissä, kun särkisalolainen Kosti Vuorio ilmoitti reitistä Särkisalo-Perniö-Teijo-Salo-Turku. Vuonna 1935 auto lähti aamulla Förbystä klo 7.00 ja palasi klo 13,30 Turusta takaisin. Samana vuonna linja muutettiin ”yhteydeksi aamuin ja illoin” tähän Särkisalo – Turku vuoroon, joten käytössä täytyi olla jo kaksi autoa. Kahta vuotta myöhemmin Kosti Vuorion linjat siirtyivät Lindholmeille ja nimeksi tuli Särkisalon Linja. Vielä ennen talvisotaa vuonna 1939 kulki Mathildedalista oma vuoro Saloon klo 12.50 ja Salosta Mathildedaaliin klo 15.30.
Sotien aikana linja-autoliikenne oli ymmärrettävistä syistä minimaalista, osin siksi että puolustusvoimat tarvitsi autoja sotaan ja osin siksi, että polttoaineista, rasvoista, renkaista ym. tarvikkeista oli huutava pula. Puukaasu oli ainoa polttoaine sodan aikana. Hankalakäyttöiset puukaasuttimet tuottivat runsaasti ylimääräistä työtä ja vaikeuttivat aikatauluissa pysymistä. Tosin ihmisillä ei myöskään ollut tarvetta liikkua niin kuin rauhan aikana.
5. Sodanjälkeinen aika
Sodan jälkeisistä ajoista ei ole saatavilla paljoakaan tietoa autojen reiteistä ja aikatauluista, koska tuon ajan sanomalehtiä ei ole skannattu yleiseen käyttöön, eikä sitä aikaa muistavia, silloin aikuisia ihmisiä, juuri ole enää kertomassa noista ajoista. Se tiedetään, että vuonna 1948 oli Särkisalon Linjalla arkisin vuoro Perniöstä klo 15.45 Teijolle. Samoin vuonna 1952, alkaen 15. toukokuuta lähtivät Särkisalon Linjan autot Mathildedalista
arkipäivisin klo 7.15 Teijoon ja Perniön kirkonkylälle ja Perniön aseman kautta Saloon sekä päivittäin klo 10.45 Teijon ja Perniön aseman kautta Saloon ja vielä arkipäivisin 13.45 Teijon kautta suoraan Saloon. Perniössä oli autosta vaihtoyhteys Turkuun ja Helsinkiin.
Salosta lähti ensimmäinen auto arkipäivisin klo 9.30 Perniön aseman kautta Teijolle ja sieltä Mathildedaliin. Seuraavat autot kulkivat arkipäivisin klo 12.00 ja 15.45 myös Perniön aseman kautta Teijolle ja Mathildedaliin. Näistä viimeksi mainittu tuli vielä takaisin linjana Teijolle. Perniöstä oli arkipäivisin klo 16.15 Saloon lähtevällä vuorolla vaihtoyhteys Perniön asemalla Mathildedaliin. Sunnuntaisin lähti vielä 22.15 vuoro Perniön as ja Teijon kautta Mathildedaaliin.
Henkilö- ja kuorma-autoja oli saatavilla ajoon lyhyemmille ja pitemmille matkoille kautta vuorokauden. Näin ilmoitti Särkisalon Linja.
Vuonna 1954 lähti aamu-auto Mathildedalista Saloon arkisin klo 7.15 ajaen samaa reittiä kuin vuonna 1952. Liikennettä oli Mathildedalista arkisin klo 12.50, jolloin Teijon ja Perniön aseman kautta ajettiin Saloon asti. Sunnuntaisin klo 15.15 päästiin Mathildedalista Teijoon ja Perniön kirkonkylälle (jossa vaihtoyhteys Helsinkiin ja Turkuun), mutta ei kuitenkaan enää Perniön aseman kautta Saloon.
Salosta lähtivät autot arkisin klo 10.45 ja 15.50. Reitti kulki Perniön aseman ja Teijon kautta Mathildedaliin. Sunnuntaisin auto palasi klo 22.30 suoraan Teijon kautta Mathildedaliin. Matkan kesto oli 65 minuuttia.
Matildan tullissa Särkisalon linja Oy:llä oli talli ja asunto kuljettajalle. Siinä asui Särkisalon linjan kuljettaja Frans Sjöberg perheineen. 50-luvulla linja-auto oli yleinen kulkuväline ja henkilöautokannan ollessa varsin pientä. Talvella ongelmia oli joskus Teijon ja Matildan välillä olevassa ”nuuskosken” ahteessa. Ahde on vieläkin monen kyläläisen mielessä, ajatus oli päästäänkö ylös vai ei. Tien oikaisun jälkeen ongelma poistui.
5. Taksiliikenne
Taksiliikenteen kylässä aloitti 1920-luvun lopussa Frans Valtonen, työtä jatkoi Lauri Koskinen ja 1940-luvulla Erkki Kallio.
Vuonna 1939 myönnettiin teijolaiselle autonkuljettaja Valto Vilhelm Stenille taksilupa. Hänen työtään jatkoi Keijo Gustafsson vaimonsa Mailan kanssa ja myöhemmin heidän jälkipolvensa. Myös Kosti Lampisella mainitaan olleen ajolupa.
Tielinjaukset 1980-luvun keskustelussa
